OIVALLUKSIA

Ihan parhaan mielen ja kutkuttavimmat naurut saa pienten lasten jutuista! Moista kaavoihin kangistumatonta oivaltamista tai ainoastaan ihastuttavaa viatonta itsekeskeisyyttä ei aikuisten maailmasta löydä. 

Kootut selityksetkin ovat logiikaltaan ja nerokkuudeltaan ihan omaa luokkaansa. Vai mitä sanotte pahimmassa vaatteidenvaihtoiässä olevasta pikkuleidistä, joka pitkin aamua on puuhannut kaikenlaista äidin mielestä liiankin kekseliästä, ja nyt viuhahtaa jo viidennen kerran uusissa pikkupöksyissä ”koska mä pielasin”? 

Eikä kai kukaan voi olla rakastamatta pojua, jolla on käytännöllinen ehdotus malttamattomalle äidilleen, joka aikoo nousta kesken yhteisestä lounaspöydästä ja kiiruhtaa silittämään kodinhoitohuoneeseen:

-Silitä mua tässä!

Tai sitä toista sankaria, itsekeskeistä pikku-Kasperia, joka esittää Pertti-isälleen nerokkaan iltasatutoiveen: 

-Kerro supersankareista nimeltään Pertti ja Kasper!

Samainen supersankari, intohimoinen kirjanoppinut luonnon tutkija, oli kerran kesäisenä päivänä päässyt isänsä kanssa joelle soutelemaan. Oli ongittu ja tutkittu kasveja ja eläimiä, sankarin lempipuuhia. Illalla mieltä vaivasi poikkeuksellinen havainto: joella oli ollut kummallisia lumpeen lehtiä - niiltä puuttui sammakot!

Luonto seurasi sankaria ajatuksissa myös kaupungin kohinaan. Metroon astuttaessa kummitäti sähköisti tunnelmaa valistamalla, että nyt ajetaankin maan alla! Pieni luonnontutkija pohti oitis toiveikkaana, mahtaako ikkunoista näkyä matoja – ja myyriä!?

Lapsen ajattelussa ei vielä ole tottumuksen mukanaan tuomia tuttuja uria. Mielleyhtymät ovat riemastuttavan tuoreita ja yllättäviä. Kun sanojakin on käytössä vasta vähän, pääsee aikuinenkin kokemaan oivaltamisen iloa tulkitessaan ajatuskulkuja pienen puhujan vähäsanaisten kommenttien takana.

-Sohva? totesi kaksivuotias kummissaan, kun äiti ensi kertaa puki hänelle nahkarukkasia.

Voi miten toivonkaan, että pieni erityispoikanikin oppisi puhumaan!