Minulla oli lapsena ihana collegepusero. Se oli puoliksi mintunvihreä, puoliksi vaaleanpunainen - juuri niin vaahtokarkki kuin halusin. Näytin se päälläni niin onnelliselta, että moni aikuinen kehui puseroa. ”Se on uusi”, mainitsin aina, vielä silloinkin, kun puseron hihat paljastivat ranteeni ja sen kankaaseen oli ilmaantunut jokunen ikilika. Kiitos isosiskojen, sain melko harvoin varta vasten minulle ostettuja vaatteita. Sitten kun sellaisen sain, tuli siitä aivan erityinen. Minun puseroni! Nykyään vaatteista ehtii kovin harvoin tulla rakkaita. Ostohetkellä ei arvaakaan, miten nopeasti t-paidan kaula-aukko venähtää lörpöksi ja farkkujen sisäsaumaan rispaantuu reikä. Tekokuituiset ja huonolaatuiset vaatteet muuttuvat hetkessä lumpuksi. Luin jostain, että muutaman vuosikymmenen kuluttua nykyaika tullaan muistamaan aikana, jolloin ihmisillä oli korkea elintaso mutta huonot vaatteet. Tuntuu nurinkuriselta, että niin ulkonäkökeskeinen kuin...
Ihan parhaan mielen ja kutkuttavimmat naurut saa pienten lasten jutuista! Moista kaavoihin kangistumatonta oivaltamista tai ainoastaan ihastuttavaa viatonta itsekeskeisyyttä ei aikuisten maailmasta löydä. Kootut selityksetkin ovat logiikaltaan ja nerokkuudeltaan ihan omaa luokkaansa. Vai mitä sanotte pahimmassa vaatteidenvaihtoiässä olevasta pikkuleidistä, joka pitkin aamua on puuhannut kaikenlaista äidin mielestä liiankin kekseliästä, ja nyt viuhahtaa jo viidennen kerran uusissa pikkupöksyissä ”koska mä pielasin”? Eikä kai kukaan voi olla rakastamatta pojua, jolla on käytännöllinen ehdotus malttamattomalle äidilleen, joka aikoo nousta kesken yhteisestä lounaspöydästä ja kiiruhtaa silittämään kodinhoitohuoneeseen: -Silitä mua tässä! Tai sitä toista sankaria, itsekeskeistä pikku-Kasperia, joka esittää Pertti-isälleen nerokkaan iltasatutoiveen: -Kerro supersankareista nimeltään Pertti ja Kasper! Samainen supersankari, intohimoinen kirjanoppinut luonnon tutkija, oli kerran kesäisenä...
Kun on kesä ja alkaa sataa, hyytyy auringonpalvojan hymy. Hössötys laantuu, tuuli yltyy. Rannalla ihmiset purkavat hädissään leirinsä. Pisarat alkavat neuloa veden pintaa. Tulee hiljaista. Ihmislauma, laumaihminen, on tiessään. Kohta metsästä kömpii rantaan yksinäinen sateen ystävä. On hänen vuoronsa. Meille on opetettu onnellisuuden olevan sitä, että aurinko paistaa. Havainnekuvissa ei koskaan sada. Lähtöoletus siitä, että kaikki pitävät auringonpaisteesta, käy ilmi esimerkiksi iltapäivälehtien rantaelämän nautintoja ihannoivista hellehehkutuksista. Menneen kesän kuumuus ja kuivuus olivat varmasti liikaa myös monelle lämmöstä nauttivalle. Tuskanhikeä eivät nostattaneet vain tukalat olosuhteet vaan myös, ja ennen kaikkea, pelko: jos nyt on jo tällaista, millaista onkaan tulevaisuudessa! Jossakin vaiheessa ennennäkemätöntä hellejaksoa tuli hartaasti toivottu sade ja soi hetkellisen helpotuksen, mutta vain hetkellisen....
Elokuu ja viimeinen lomaviikko. Kesää on vielä jäljellä, mutta ajatus kääntyy väkisin alkavaan syksyyn. Haikeaa, mutta samalla kutkuttavaa. Helpottavaakin, kun tulee taas selkeä arki ja rutiinit. Teinit eivät enää nuku iltapäivään asti, eikä tarvitse pyörittää perheen ruokailurumbaa aamusta iltaan. Poikien kesätukat on jo leikattu ja valmistelen kuopusta alkavaan päiväkotiin. Juttelemme, miten siellä kannattaa toimia: -Mitä teet, jos tulee pissahätä? "Mä sanon niille tädeille, että on pissahätä." -Mitä teet sitten, kun pitää mennä nukkumaan? "Mä nukun." -No mitäs sitten, jos kaadut ja itkettää? "Menen äidin luokse." -Mutta jos äiti ei olekaan silloin paikalla? "Mä etsin äitiä… Mä kävelen kotiin!" Kaikkea ei voi opettaa etukäteen. Eikä etukäteen voi tietää, miten kolmevuotias uuteen arkikuvioon reagoi. Se vähän ahdistaa. Olen tilannut netistä...
Jälleen uusi hellepäivä. Avoimesta parvekkeen ovesta käy vielä hetken aamun viileä ilmavirta, mutta pian on syytä sulkea ovi ja ikkunat, jotta yön aikana viilentynyt koti ei lämpene liikaa. On ihanaa, että helle on jatkunut näin pitkään. Siihen on ehtinyt ihan tottua: lämpimän kesäpäivän aamuna osaa jo ottaa rennosti ja tunnustella rauhassa, mitä tänään olisi mieluista tehdä. Ei tarvitse hermoilla loistosään valuvan hukkaan, jos ei heti lähde ulos ja tee jotain erityistä, jotain, mitä voi sitten kesän mentyä onnellisena muistella. Tämähän on kuin lapsuuden kesät, jolloin uimareissulta kotiin palatessa oli taas niin hiki, että olisi voinut saman tien palata takaisin rannalle. Toisaalta helle tuskastuttaa. Tulee huomaamattaan hakeutuneeksi varjoon ja istuneeksi penkille hengähtämään. Vaatteet liimautuvat ihoon. Kaipaa kesäsadetta ja sitä, että...
