Elokuu ja viimeinen lomaviikko. Kesää on vielä jäljellä, mutta ajatus kääntyy väkisin alkavaan syksyyn. Haikeaa, mutta samalla kutkuttavaa. Helpottavaakin, kun tulee taas selkeä arki ja rutiinit. Teinit eivät enää nuku iltapäivään asti, eikä tarvitse pyörittää perheen ruokailurumbaa aamusta iltaan. Poikien kesätukat on jo leikattu ja valmistelen kuopusta alkavaan päiväkotiin. Juttelemme, miten siellä kannattaa toimia:
-Mitä teet, jos tulee pissahätä?
"Mä sanon niille tädeille, että on pissahätä."
-Mitä teet sitten, kun pitää mennä nukkumaan?
"Mä nukun."
-No mitäs sitten, jos kaadut ja itkettää?
"Menen äidin luokse."
-Mutta jos äiti ei olekaan silloin paikalla?
"Mä etsin äitiä… Mä kävelen kotiin!"
Kaikkea ei voi opettaa etukäteen. Eikä etukäteen voi tietää, miten kolmevuotias uuteen arkikuvioon reagoi. Se vähän ahdistaa.
Olen tilannut netistä kasan vaatteisiin silitettäviä nimilappuja. Niillä on kiva fiilistellä nyt, kun kaikki on vielä edessä ja järjestyksessä. Todellisuus voi olla aamuväsymystä, sydäntäsärkeviä eronhetkiä ja sairaspäiviä - mutta myös uusia ystäviä, kivoja leikkejä ja kasvavaa rohkeutta. Ja jossain vaiheessa se olisi tullut kuitenkin: aika päästää pieninkin poikanen pesästä.
Tänä syksynä olen ottamassa uuden suunnan elämässä, mutta samalla tiedän, etten koskaan voi, enkä haluakaan, irtautua täysin roolistani äitinä. Aion pitää puhelimen päivisin värinällä siltä varalta, että pieni koululainen soittaa ja kertoo hypänneensä väärään bussiin tai hukanneensa avaimensa. Mikään aikuisten asia ei mene sellaisen hädän edelle.
Arki tulee olemaan kirjavaa, mutta kyllä me siitä selvitään! Ollaan aina selvitty. Lapset kasvavat ja vuodenajat pyörivät vuosi vuodelta kiihtyvällä nopeudella. Mietin, että pimenevissä elokuun illoissa on jotain erityisen riipaisevaa. Tiheää kaipausta, luopumista, lämpöä, yksinäisyyttä. Pysähdytään hetkeksi tähän ja annetaan ajan juosta omaa vauhtiaan.
Ella Hartikainen
Leave a comment