Jälleen uusi hellepäivä. Avoimesta parvekkeen ovesta käy vielä hetken aamun viileä ilmavirta, mutta pian on syytä sulkea ovi ja ikkunat, jotta yön aikana viilentynyt koti ei lämpene liikaa. On ihanaa, että helle on jatkunut näin pitkään. Siihen on ehtinyt ihan tottua: lämpimän kesäpäivän aamuna osaa jo ottaa rennosti ja tunnustella rauhassa, mitä tänään olisi mieluista tehdä. Ei tarvitse hermoilla loistosään valuvan hukkaan, jos ei heti lähde ulos ja tee jotain erityistä, jotain, mitä voi sitten kesän mentyä onnellisena muistella. Tämähän on kuin lapsuuden kesät, jolloin uimareissulta kotiin palatessa oli taas niin hiki, että olisi voinut saman tien palata takaisin rannalle.
Toisaalta helle tuskastuttaa. Tulee huomaamattaan hakeutuneeksi varjoon ja istuneeksi penkille hengähtämään. Vaatteet liimautuvat ihoon. Kaipaa kesäsadetta ja sitä, että hiki tulisi liikunnasta eikä arjen askareista. Olisi kiva leipoa ilman että kerrostalokoti kuumenee kuin sauna.
Kun pysähdyn ajattelemaan, nurkuminen hävettää. Oikeasti olen etuoikeutettu ja tuskastun vähästä. Miltä tuntuisi asua maassa, jossa kuumuus ja kuivuus ovat jatkuneet hyvin pitkään ja yölläkään lämpötila ei laske alle kolmenkymmenen. Ei ole varjoa, jossa hengähtää. Mikäs hätä meillä satojen järvien maassa asuvilla suomalaisilla on - vielä.
On syytä muistaa, että kaikilla ei ole näin. Meillä täällä asuvilla on velvollisuus näyttää esimerkkiä kestävällä kuluttamisella. Käytämme valtaa enemmän kuin uskommekaan.
Tänään en jaksa lähteä kotipihaa kauemmas. Jään parvekkeelle istumaan ja katselen, kun itse kasvatetut kirsikkatomaatit kypsyvät auringossa. Tänä vuonna satoa tulee ennätysaikaisin.
Taloyhtiön sisäpihalla lapset leikkivät hippaa. Kuuluu iloisia kiljahduksia ja koululaisten uhoilua. Kasvot punehtuvat ja tukka kastuu lippiksen alla. Leikki vaihdetaan vesisotaan, ja kohta märät paidat kuivuvat mattotelineellä.
Teksti: Venla Hartikainen
Leave a comment